Työelämässä muhii ilmastokriisin kaltainen sosiaalinen aikapommi

Eurooppalaiset työpaikat ovat pullollaan stressaantuneita työntekijöitä. Puolet kaikista menetetyistä työpäivistä aiheutuu stressistä. Pitkään on tiedetty, että työperäinen stressi on yksi suurimmista työn terveellisyyttä ja turvallisuutta uhkaavista tekijöistä, joita työelämässä pitäisi korjata. Korjausliikkeitä ei näytä tilastojen perusteella kuitenkaan tapahtuvan.

Katsaus suomalaisiin tilastoihin osoittaa, että stressin aiheuttamat ongelmat sen kun lisääntyvät. Työssäkäyvien ihmisten riski uupua työssä vaikuttaa olevan entistä suurempi. Tilastojen mukaan (Kela 2020, Eläketurvakeskus 2020) mielenterveyden häiriöiden perusteella sairauslomaa saaneiden lukumäärä kasvoi 2020-luvun jälkipuoliskolla 43 % ja vastaavasta syystä työkyvyttömyyseläkkeelle päätyneiden määrä 25 %. Työterveyslaitoksen arvion mukaan mielenterveysongelmien takia menetetty työpanos maksaa yhteiskunnalle vuosittain 2,5 miljardia euroa.

Sarkastisesti voi todeta, että mielenterveyteen liittyviin ongelmiin palaa valtava summa, mutta se on ihan linjassa jatkuvasti nousevien jätehuollon kustannusten kanssa. Erittäin vakavasti sanoen työelämässä on käynnissä ilmastokriisin kaltainen, hiipivä sosiaalinen kriisi, jonka seurauksena ihmiset uupuvat ja sairastuvat. Työuupumus on työpaikoilla tikittävä aikapommi.

Työuupumuksen roskakoriin voi kaataa mitä vaan

Työuupumus ei ole diagnoosi. Lääketieteen näkökulmasta työuupumus on prosessi, jossa työntekijän psyykkiset voimat vähitellen hiipuvat ja sairastumisriski kasvaa. Lääkärikirja Duodecimin mukaan työuupumus on pitkittyneen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jota luonnehtii uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. Työuupumus lisää riskiä sairastua mm. masennukseen, uni- ja päihdehäiriöihin, stressiperäisiin somaattisiin sairauksiin, tapaturmiin ja työkyvyttömyyteen.  

Terveydenhuollossa puhutaan roskakoppadiagnooseista. Kaikenlaiset epämääräiset oireet, joille ei löydy selitystä, niputetaan yhteen ja heitetään johonkin lääketieteelliseen kaatoluokkaan. Työuupumuksella vaikuttaa olevan roskakoppadiagnoosin luonne. Työuupumus on käsitteellinen roskakoppa, jonne voi työntää kaikenlaista: monenlaisia ylikuormituksen seurauksia, erilaisia diagnosoituja tautitiloja, jaksamattomuuden kokemuksia, yleistä ahdistusta, työhön kyllästymistä… Mitä kaikkea sinne tumpataankaan?

Hiipivä muutos yllättää kuin talvikeli autoilijan

Sairauspoissaolot ja työkyvyttömyyseläkkeet ovat muutoksiin hitaasti reagoivia, määrällisiä mittareita. Ennen kuin ne värähtävät työelämässä on päässyt tapahtumaan paljon laadullisia muutoksia, joita ei kunnolla tunneta. Jotakin sentään tiedetään.

“Jatkuvaa talouskasvua etsivä ihminen on luonut tuotantokoneiston, joka näyttää aivan kuin omalakisesti virittävän itseään kiihtyvään tahtiin suoltaen ulos yhä monimutkaisempaa ja kaoottisempaa työtä..”

Digitalisaatio on työn kiihtyvän muutoksen keskeinen voima, jonka vaikutuksesta työ koetaan fyysisesti ja henkisesti aiempaa rasittavammaksi. Jatkuvan läsnäolon vaade on lisääntynyt. Taukoamaton ja riippuvuutta ruokkiva, addiktoiva ärsyke- ja informaatiotulva monimutkaistuneessa (työ)ympäristössä kuormittaa ihmistä, jonka evoluutiossa kehittyneet ominaisuudet ovat pysyneet ajansaatossa suunnilleen samoina.

Jatkuvaa talouskasvua etsivä ihminen on luonut tuotantokoneiston, joka näyttää aivan kuin omalakisesti virittävän itseään kiihtyvään tahtiin suoltaen ulos yhä monimutkaisempaa ja kaoottisempaa työtä, jolle kukaan ei tunnu mahtavan mitään. Lopputulos yllättää, koska sama ihminen on yrittänyt erilaisin konstein tehostaa työtä ainakin viimeiset toista sataa vuotta: pyrkinyt ”tunnistamaan ja poistamaan tarpeettomaksi miellettyä ylimääräistä höttöä. Jäljelle tislautuu vain oleellista, arvoa tuottavaa toimintaa, jota standardoimalla kehitys kulkee kustannustehokkaampaan, tasalaatuisempaan ja selkeämpään suuntaan”. Näin osuvasti asian ilmaisevat tutkijatohtori Ossi Heino ja professori Samuli Pekkola.  

Kulttuurihistoriallinen kehitys kokonaisuudessaan on muuttanut ihmisen roolia tuotannossa. Ihminen on tehnyt itsestään tuotantokoneiston joustavimman osan, jonka sopeutumiskykyä nyt koetallaan. Ihmisen väitetään peräti alistaneen elämänsä ja persoonansa työlle ja osaksi työprosesseja. Ihmisestä on tullut ihmiskuntaa ja itseään varten rakentamassaan työssä altavastaaja, uupuva uhri.

”Lukiosta on tullut opetustehdas”, uutisoi Helsingin Sanomat kertoen lukion opettajan tehtävässä sairauslomakuntoon uupuneen Tommi Kinnusen tarinan. Monen muun lasten ja nuorten kasvatus- ja opetustyötä sekä hoito- ja hoivatyötä tekevän ihmisen tavoin Kinnunen sanoo, että ihmiset, joita varten hän ensisijaisesti työtään tekee, jäävät paitsi ja ohitetaan, kun työntekijän aika ja energia menee kaikenlaiseen hallinnolliseen sälään, kuten raportointiin, kirjaamiseen ja erilaisten digitaalisten härpäkkeiden kanssa tahkoamiseen. Ne, joiden kuuluisi saada työstä perimmäinen hyvinvoinnin (laaja-alaisesti käsitetty) hyöty – asiakas ja työntekijät – eivät sitä saa.

Pidetäänkö tuotantokoneistoa käynnissä teknisellä aliresursoinnilla?

Tuotantokoneiston ehdoilla joustava ihminen reagoi, kun työn hänelle tuottama kuormitus ylittää sietokynnyksen. Ylikuormitukseen reagoiminen on lähtökohtaisesti varsin tervettä ja viesti siitä, että jotain pitää muuttaa. Konekin leikkaa kiinni, jos sitä käytetään jatkuvasti täysillä. Eikä ihminen ole kone! Tuntuu hullulta, mutta nykypäivänä varsin tarpeelliselta todeta tämä ääneen. Ylikuormituksesta oirelevien, stressiä kokevien ihmisten määrän lisääntyminen työpaikalla on hälytysmerkki, joka on syytä ottaa vakavasti.

Ihmisten kuormituksensietokyky on yksilöllinen. Ihmiset reagoivat työssä ja työpaikalla ilmenevään kuormitukseen eri tavoin. Toinen uupuu saman kuorman alle, toinen ei juuri koe kuormittuvansa. Kukaan ei tiedä, missä oman sietokyvyn raja kulkee ennen kuin sen ylittää niin, että ”ihmiskone” alkaa sakata. Terveyden ja kokemuksen asiantuntijat varoittavat vakavan ylikuormituksen vaurioittavan ihmistä usein niin, että täyttä paluuta vanhaan kuormitusjaksavuuteen ei enää ole. Peli (tai kone) on vähintään osittain menetetty.

Terveystalon organisaatiomuotoilun asiantuntija Antti Aron mukaan ”kaikista tärkeintä on, että johtajat huolehtivat riittävistä voimavaroista, kun asettavat tavoitteita tai antavat tehtäviä. Luvattoman usein ollaan tilanteessa, jossa asianmukainen resursointi on jonkinlainen tabu… Valitettavasti joissakin yrityksissä harrastetaan jopa puhdasta taktista aliresursointia: annetaan tietoisesti mahdollisimman niukat voimavarat ja katsotaan, jos mylly vaikka pyörisi kuitenkin tyydyttävästi”, väittää Aro.

“Jos työ mitoitetaan ”keskivertoihmiselle”, sellaisten pitäisi olla myös työtä tekemässä. Mistä löytyy keskivertoihmisiä?”

Ajatus keskivertoihmisestä johtaa hankalaan kysymykseen oikeudenmukaisuudesta

Ideaalinen ja kaunis ajatus tasa-arvosta työssä ja työpaikalla ohjaa ajattelemaan, että työt jaetaan tekijöiden kesken tasan. Tällöin oletetaan, että työntekijöillä on keskenään samanlaiset edellytykset vastata työkuormaan ja työ voidaan mitoittaa keskivertoihmisen suorituskyvyn mukaan.

Jos työ mitoitetaan ”keskivertoihmiselle”, sellaisten pitäisi olla myös työtä tekemässä. Mistä löytyy keskivertoihmisiä? Sellaisia tuskin on, koska perityt ominaisuudet, harjoitetut taidot, kokemushistoriat ja elämäntilanteet vaihtelevat. Kun nämä yksilölliset asiat lasketaan yhteen, kahta samanlaista ihmistä ei työpaikalta löydy. Työntekijöiden edellytykset vastata keskivertokuormitukseen ovat erilaiset.

Tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä työntekijöiltä kuitenkin vaaditaan keskivertosuoritusta, vaikka hyvin tiedetään, että työstä uupunut selviää heikommin kuin (vielä) kuormituksen jaksavat työkaverinsa. Mikäli kuormittuminen johtuu työstä, sitä säätelemällä ylikuormittuneen tilannetta voidaan helpottaa. Tausta-ajatus on, että uupumisriski vähenee työtä ja sen olosuhteita muuttamalla.

Keskivertotyönjakauman periaatteella yhden tehdessä vähemmän, muut tekevät enemmän. Herää kysymys, onko oikein vaatia muilta samalla palkalla enemmän? Koska kuormituksen sietokyky ei ole kenenkään oma valinta, se ei ole työssä uupuvan vika. Häntäkään se ei tule siitä sakottaa.  Hankala oikeudenmukaisuuden kysymys tuijottaa meitä suoraan silmiin.

Nimimerkki ”Työntekijä” kysyi taannoin Helsingin Sanomien mielipidesivulla ”onko tosiaan niin, että työnantajat eivät ole valmiita tekemään reiluja, tasavertaisia kriteerejä eri palkankorotuksille tai bonuksille. Tuottavuutta voi nykyisin mitata reilusti ja avoimesti, ja mittareiden kohdalla perustelut ovat läpinäkyvät. Osa työntekijöistä jää tällä tyylillä matalammille ansioille – ja niin kuulukin olla”, nimimerkki kirjoittaa. Mielipiteeseen on helppo yhtyä, jos uskoo olevansa haavoittumaton, välttyvänsä (työ)elämän kolhuilta ja yltävänsä helposti vähintään keskivertoihmiseltä vaadittuun suoritustasoon.

Kuinka kestävä ajatus on hoitaa työuupumuksesta seuraava työn epätasa-arvoinen jakautuminen palkitsemalla niitä, jotka eivät kärsi kuormitusongelmista ja jaksavat ainakin toistaiseksi? Uskommeko Darwinin evoluutioteorian ”survival of the fittest” -periaatteen ratkaisevan työelämän ongelmat ja hävittävän työuupumuksen kasvavan ongelman?

Jaksavan esittämisestä on tullut osa pätevää työntekijyyttä

Inhimillisen kuormittumisen tiedetään olevan työpaikoilla huomattava ongelma. Jättimäisen markkinakoneen osana toimivilla työpaikoilla ollaan helisemässä.

Työntekijä havaitsee ylikuormittumisen merkkejä itsessään ja yrittää palautua. Siihenhän työterveyden asiantuntijat meitä kaikkia nyt kovasti kehottavat. Koska työpaikoilla arvostetaan joustavuutta ja jaksamista, niistä tulee keskinäisen arvioinnin mittari ja kilpailun väline. Se kuka jaksaa ja joustaa eniten nauttii hiljaista tunnusta (ja saa palkinnoksi lisää töitä. Työuupumuksen kierre odottaa nurkan takana.)

Ihmiset työpaikoilla ryhtyvät esittämään jaksavaa: kalenteri täyteen, hymy kasvoille, pyyntöihin vain myöntäviä vastauksia. Aina voi delegoida. Jaksamisen kestämätön kulttuuri on syntynyt. Kuka haluaisi myöntää uupuvansa ennen kuin hätä on suuri?

Työntekijöitä kehotetaan puhumaan kuormitusongelmistaan esimiehilleen, jotka ovat todennäköisesti itse vähintään yhtä kuormittuneita. Työnantajien vaaditaan lain nimessä tarjoamaan työntekijöille terveellinen ja turvallinen työ. Työtä tekevät ihmiset puristetaan puun ja kuoren väliin ihmislajin kehittämän tuotantokoneen toimesta. Oireilu alkaa, mutta koska työkuormitukselle on vaikea tehdä mitään – eivätkä jaksamisongelmat kuulu tuotantologiikan mukaisesti pätevän työntekijän toimenkuvaan – yhdessä uupuvat ihmiset työpaikalla vaikenevat ja alistuvat. Uupuva työntekijä jää yksin ja pakenee työterveyshuollon kautta sairauslomalle. Mikään ei muutu, sanotaan.

Kyllä muuttuu! Työkaverit kuormittuvat, työn hallinta ja tuottavuus heikkenevät, sairauslomalla oleva ihminen märehtii huonoa kuormituskykyään, hänen itsetuntonsa hapertuu ja hän kuormittuu pelkästä töihin palaamisen ajatuksesta. Kuormitus alkaa pelottaa. Jos jaksamisongelmia pidetään heikkoutena, ihminen ottaa ainoan keinon käyttöönsä: yrittää pärjätä töissä esittämällä jaksavaa.

Työuupumus vai elämänhallinnan ongelmien tuottama sielunväsymys?

Työn hallinta on aikuisen työtä tekevän ihmisen elämänhallinnan yksi osa-alue. Työn hallinnan lisääntyminen estää uupumista. Mutta entäpä jos ei estä? Ihminen ei suoriudu, vaikka työtä kuinka tuunataan ja työkaverit tukevat.

Itsestä huolen pitämisen edellytykset heikkenevät tai vahvistuvat suhteessa ihmisyksilöä ympäröiviin yhteisöihin. Silti perimmäinen vastuu elämänhallinnan säilyttämisestä jää ihmisyksilölle itselleen.

Jos elämänhallinta sakkaa, sielu väsyy. Sielunväsymys sekoittuu työuupumukseen. Vastuu työuupumuksen ennaltaehkäisystä ja hoitamisesta on työnantajan, joka lain velvoittamana alkaa hoitaa sielunväsymystä työuupumuksena. Työnantajan joutuu mahdottoman eteen.

Työuupumuskeskustelu ohittaa kysymyksen työntekijän elämänhallinnasta, koska sen ei katsota kuuluvan työn areenalle, vaikka työntekijän työkuntoisuus rakentuu ja hiipuu osana elämän kokonaishallintaa. Ongelma siirretään työterveyshuollon asiantuntijoille, jonka työsarkaa on sananmukaisesti työterveys.

Mielenterveystyö opettaa, että elämänhallinnan syystä tai toisesta menettäneet ihmiset tarvitsevat tukevia yhteisöjä. Ja on hyvä muistaa, että hektisessä elämän ja erilaisia riippuvuuksia ruokkivassa nykymenossa jokainen meistä kuulu elämänhallinnan menettäneiden riskiryhmään. Sen(kin) suhteen olemme itse kukin haavoittuvaisia. Siksi kenenkään ei kannattaisi uinua mielikuvassa omasta haavoittumattomuudestaan.

Mikäli tuotantokoneiston tuottavuuskasvun ajattelu ei muutu ja hektinen elämänmeno ylittää inhimillisen sietokyvyn, työuupumus jatkaa kasvuaan. Työpaikat muuttuvat vähitellen elämänhallintansa menettäneiden yksilöiden tukiyhteisöksi. Miten käy tuottavalle työlle, johon kohdistuu ennen kaikkea jatkuvan taloudellisen kasvun odotus?

Työuupumuskeskustelu ontuu

Nykyinen työuupumus ja siihen liittyvä työkuormituksen hallinnan keskustelu nojaa heikosti tunnistettuun ajatukseen siitä, että ylikuormittuneen työntekijän tilalle on aina saatavilla joku haavoittumaton jaksava. Onko mahdollista, oikein ja järkevää, että tuotantokoneiston osina hääräävät joustavat ja venyvät ihmiset velvoitetaan suostumaan paikkaamaan niiden työpanosta, jotka haavoittuvat ja uupuvat?

Keskustelu työuupumuksesta liittyy keskeisesti kysymykseen ihmisen kuormittumisesta eli stressaantumisesta työssä sekä siitä seuraavasta psyykkisten voimavarojen hiipumisesta. Oleellinen kysymys tässä keskustelussa on: miten työssä kuormittuminen pystytään erottamaan muusta kuormituksesta, jota ihmisenä olemisesta ja elämästä seuraa? Tästä asiasta ei keskustella riittävästi.

“Päiväkoti-ikäisten lasten häiriökäyttäytyminen, nuorten neuropsykiatrinen oireilu, lukiolaisten ja muiden opiskelijoiden uupumus lisääntyvät. Opetustehdas jauhaa.”

Hektisessä nyky-yhteiskunnassa suorituspaineet kasvavat. Samaan aikaan uupumisviestit ja tarinat huonosti voivista, ahdistuneista ja masentuvista ihmisistä lisääntyvät. Päiväkoti-ikäisten lasten häiriökäyttäytyminen, nuorten neuropsykiatrinen oireilu, lukiolaisten ja muiden opiskelijoiden uupumus lisääntyvät. Opetustehdas jauhaa. Oletetut hyödynsaajat venyvät, uupuvat ja sairastuvat. Uupuneina silpputyörintamalle rantautuvat nuoret aikuiset ovat niin väsyneitä, että he eivät pysty ja jaksa tehdä työtä. Nuorten mielenterveysperäinen työkyvyttömyyseläköityminen lisääntyy.

Uskommeko edelleen, että nuorissa (, joista maailmanjärjestystä rakentavien aikuisten toimesta imetään psyykkiset voimat jo elämän alkumetreillä) on toivo? Sellainen on paitsi nuoriamme kohtaan äärimmäisen epäreilua, mutta ennen kaikkea (sosiaalinen) katastrofi, koska työtä ei ole ilman ihmistä. Työ on ihmiskuntaa varten, keino vastata inhimillisiin tarpeisiin ja tuottaa hyvinvointia. Työn tuotokset ovat kuitenkin muodostuneet sellaiseksi, että (ihmis)luonto todennäköisesti kiittäisi, jos ihmiskunta lakkauttaisi työn sen nykymuodoissa.

Työnantajiin ja yritysjohtoon kohdistetaan kovia vaatimuksia sekä tuottavuuden että työhyvinvoinnin osalta. Työkuormituksen vähentäminen tai työuupumukseen johtavien olosuhteiden kitkeminen työpaikalla ja heidän toimestaan onnistuu heikosti, koska markkinat ohjaavat työpaikkojen toimintaa. Yritysten kilpailukykyä mitataan nyt, eikä pitkällä aikavälillä. Tulos on tehtävä tänään, ei vuoden päästä. Talous menee terveyden edelle.

Työkuormituksen hallinnalla on helppo viisastella. Liian helposti työkuormituskeskustelussa unohtuu, että markkinakilpailu ja työn tilaajat määräävät työn tahdin, hinnan ja sen myötä, kuinka paljon työtä on tehtävä, jotta yritys on kilpailukykyinen. Koska työn tuottavuuden kasvua tavoitelleen edelleen pääosin vanhoin teollisenajan keinoin, tuottavuutta yritetään parantaa tekemällä enemmän töitä pienemmin henkilötyökustannuksin ja henkilöstömäärällä. Työntekijöiden kuormitus ei vähene, vaan lisääntyy.

Kun tähän soppaan lisätään pääraaka-aine, elämän nykymenon ja erilaisten suorituspaineiden ihmiselle tuottama muu kuormitus, esimerkiksi johtajan on mahdotonta erottaa, mistä työntekijän kuormitus johtuu: miksi työntekijä kuormittuu, vaikka työtä kuinka tuunattaisiin ja organisoitaisiin uudelleen? Työkuorman hallintayritykset alkavat tuntua ylimääräiseltä työltä, joka valuu kuin vesi hanhen selästä. Miksi vaivautua? Välinpitämättömyys valtaa alaa.

Työelämän sosiaalinen kriisi vaatii viisaita ratkaisuja NYT!

Haitallisesta ilmastonmuutoksesta on puhuttu ainakin yli kolmekymmentä vuotta. Asiantuntijat ovat varoitelleet, mutta silti ilmastonmuutokseen on suhtauduttu välinpitämättömästi vuosikymmeniä.

Työuupumuksen hitaat määrälliset mittarit huutavat nyt, että työmarkkinoilla pitää tehdä jotakin, enemmän, jotta työuupumus saadaan kuriin. Ilmastokriisiin reagoinnin kaava toistuu työelämässä. Juuri mitään ei näytä tapahtuvan, ja tilanne pahenee. Sylttytehtaalta löytyy ihmiskunta itse. Siellä se kääri joka päivä hihat ja pitää vanhan tuotantokoneiston käynnissä. Sen seurauksena maapallon ekosysteemi kärsii ja ihminen sen mukana. Samalla sylttytehtaalla syntyy entistä hektisempi elämä yhä kasvavine vaatimuksineen.

Ilmastokriisin vastaista taistelua käydään päästömaksuilla ja -kaupalla. Pitäisikö työuupumusongelman ratkaisemiseksi puuttua sosiaalisesti kestämättömään kilpailuun, jossa työntekijöistä tiristetään viimeisetkin mehut irti? Millainen ratkaisu työelämän sosiaalisen kriisin ratkaisemisessa olisivat sakkomaksut niille markkinaosapuolille, jotka ostavat ja myyvät tuotteita ja palveluja reunaehdoilla, jotka johtavat työuupumukseen?

Ilmastokriisin kohdalla ollaan nyt siinä pisteessä, että osa asiantuntijoista nostaa kädet pystyyn. He lausuvat, että ainoa mitä on enää tehtävissä, on pelastautua kykyjensä mukaan vääjäämättömiltä kriisin seurauksilta: rakentaa patoja, muuttaa alueille, joissa vielä voi elää…

Työmarkkinoille on iskenyt suuri irtisanoutumisaalto. Mitä vielä seuraa? Käynnissä on kohtalokas ihmiskoe. Ajaako laumasielunväsymykseen asti uupunut ihmislaji lopulta päin tuotantokoneiston seinää?

Työelämässä on nyt perusteellisen harkinnan, ratkaisujen ja toiminnan aika. Tulevaisuus osoittaa, kykeneekö ihmislaji etsimään ja löytämään työelämää sosiaalisesti kestävämpään suuntaan muuttavia kokonaisratkaisuja vai tyytyykö ihminen uupumaan yhä pahemmin työssä?

Minna Mattila-Aalto

Kirjallisuutta

• Darwin, C. (2002) Lajien synty. Karisto.
• Duodecim (2018) Työuupumus (burnout) – Terveyskirjasto
• Eläketurvakeskus (2020). Mielenterveyden sairaudet yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy – Eläketurvakeskus (etk.fi)
• Euroopan työterveys- ja turvallisuusvirasto (2021) Työterveyttä ja työturvallisuutta koskevia kyselytutkimuksia ja tilastoja | Safety and health at work EU-OSHA (europa.eu)
• Heino, O. & Pekkola, S. (2021) Tehostaminen osoittautuu vaaralliseksi, jos innovatiivinen reagointikyky häviää. Suomen Kuvalehti 46/2021.
• Helsingin Sanomat (2021) Lukion uuvuttama (hs.fi)
• Kela (2020) Mielenterveyden häiriöistä johtuvien sairauspoissaolojen kasvu jatkuu jyrkkänä – Tilastot – kela.fi
• Keyriläinen, M. (2020) Työolobarometri 2019 – ennakkotiedot.  Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 2020:2.https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162254/TEM_2020_29.pdf?sequence=1&isAllowed=y
• Karjalainen, M. (2020) Jaksamisen rajat. Psykososiaalinen kuormitus, työuupumus ja työsuojelu. Basam Books.
• Mannevuo, M. (2020) Ihmiskone työssä. Gaudemus.
• Mattila-Aalto, M. (2021) Työelämän nykymeno tuhoaa tuottavuuskasvun edellytykset – Mielipide | HS.fi
• Mattila-Aalto, M. (2020) Työelämän uudistumisen esteet. Basam Books.
• Wilenius, R. (1991) Mihin maailma menee. Näkymä kriisin aikaan, kehityksen mahdollisuuksiin. Helsinki: WSOY.