fbpx

Tervettä Skeptisyyttä

Pauli Ohukainen – Minun Tarinani

Pauli Ohukainen – Minun Tarinani

Olen syntynyt Lapin perukoilla, mutta muuttanut jo ala-asteelle Oulun seudulle. Suvussani ei ollut minkäänlaista akateemista taustaa, vaan ponnistan syvältä kunniakkaista duunari- ja pienyrittäjäkuopista. Saamani tiedon mukaan minulle tärkein lelu taaperoikäisenä oli ruuvimeisseli. Sille oli myös käyttöä, sillä esimerkiksi pikkuautot eivät kiinnostaneet muuten kuin siltä osin, mitä niiden sisältä löytyy.

 

Minulla on eräs varhainen muistikuva päivähoidosta, missä hoitajani näytti meille lasten kirjaa, missä oli kaupungin kartta. Hän kyseli meiltä vuorollaan, missä kukin haluaisi tuolla kaupungissa olla. Oma vastaukseni oli koulu, mikä oli ainoa vastaus laatuaan ja hoitaja kyseli perusteluja. Vastasin, että halusin sinne oppimaan uusia asioita. Tätä ja muita saman ajan muistoja värittää tunne, että en malttanut odottaa ollakseni kyllin vanha kouluun.

 

On tietysti myös mahdollista, että nämä ovat valemuistoja, jotka perustuvat osin oikeisiin tapahtumiin, osin kuulemiini seikkoihin ja osin jälkeenpäin järkeiltyyn narratiiviin. Mitään varmistuskeinoa ei ole, ellen vielä jonain päivänä löydä päivähoitajaani. Olen kuullut hänen edelleen voivan hyvin.

 

Sen sijaan varmempaa tietoa on se, että olin jo hyvissä ajoin ennen kouluikää turhautunut siitä, että en osannut lukea. Halu oli kova päästä opiskelemaan uutta mutta kun keinot olivat vähissä, ei auttanut muu kuin opetella itse väkisin. Muutaman vuoden vanhemmalla serkullani oli jo Aapinen ja hänen suosiollisella avustuksella, sekä sinnikkyydellä opettelin kirjaimet kunnes aloin vähän päästä lukemisesta jyvälle. Kouluun mennessä osasinkin lukea jo suhteellisen sujuvasti.

 

Risteyksestä kohti nykyisyyttä

Osittain nörtteydestäni johtuen, en ollut koskaan mitenkään erityisen liikunnnallinen. Kaikesta saamastani rakkaudesta ja huolenpidosta huolimatta, liikunnallisen esimerkin saaminen jäi myös puuttumaan kotikasvatuksesta. Harrastin kyllä satunnaisesti jotain lajeja ja ihan ala-asteella yritin judoakin mutta se ei sopinut liian ujolle pojalle, jota pelotti ensimmäisinä koulupäivinä niin paljon että äidin piti tulla mukaan luokkahuoneeseen.

 

Olin siis hieman huolissani armeijaan menosta mutta otin sen haasteena. Aluksi olisin halunnut hakea vaikka mihin haastaviin hommiin mutta huono näkö oli tuohon aikaan aikamoinen rajoitus. Päädyin sitten pioneeriksi, sillä kutsunnoissa tulin maininneeksi että pidän ryhmässä toimimisesta ja olin pienestä saakka ollut kiinnostunut räjähteistä (ehkä muotoilin tämän jotenkin ei-huolestuttavalla tavalla). Suunnitelmani oli selvä: tammikuussa inttiin, 6kk päästä pois ja siihen mennessä olen saanut mietittyä mitä haluan yliopistossa lopulta lukea. Edessä oli lähinnä tervetullut paussi ja mietintätauko.

Vaan toisin kävi.

 

Vaikka olin käynyt jonkin verran haparoiden kuntosalilla ja lenkillä ennen armeijaa, kuntoni oli melko surkea. Se kuitenkin alkoi kohentua nopeasti alokaskauden edetessä. Ja jos kunto oli huono, kompensoin sitä pärjäämällä paremmin muilla osa-alueilla. Lopulta keräsin sen verran pisteitä että vuoden palvelusaika ja aliupseerikoulu alkoi näyttää varsin realistiselta vaihtoehdolta. Siinä vaiheessa myös suunnitelmani muuttuivat. Päätin että jos täällä kerran ollaan vuosi, otetaan siitä kaikki ilo irti.

 

Käytännössä tämä tarkoitti sitä että aloin treenata ja panostin harjoituksiin (osin kirjaimellisesti, koska pioneeri, ehheh). Keräsin lopulta aliupseerikurssin kärkikastin pisteet tavoitteenani haastaa itseni myös reserviupseerikoulussa.

 

RUK olikin sitten minulle kylmää kyytiä. Koska taso nousi, kuntoni oli jälleen muihin verrattuna perseestä. Huomasin myös, että minulla oli perustavanlaatuisia heikkouksia luonteessani, mitkä aiheuttivat minulle paljon hankaluuksia. Olin alkuun aivan liian kiltti, enkä osannut komentaa sotilasjohtajalle tarvittavalla tavalla. Kouluttajat pitivät huolen, ettei tämä päässyt unohtumaan ja koulu oli todella kovaa. Jälkeenpäin tuota aikaa muistelee yhtenä parhaimmista koko elämässä mutta kun rehellisiä ollaan, vitutus oli usein sanoinkuvaamaton.

 

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että RUK opetti minulle itsekriittisyyttä aivan uudella tavalla. Siihen saakka olin pärjännyt kutakuinkin helposti minulle luontaisten avujen varassa mutta RUKissa opin että itseä pitää kyseenalaistaa ja kouluttaa paikoin todella rajustikin. Opin löytämään paitsi fyysisiä, myös henkisiä rajojani. Uskon että tämä aika antoi minulle jonkinlaisen kyvyn tarkkailla omaa ajatteluani ja omia puutteitani – ja tehdä niille jotain.

 

Armeijan johtajakaudella olin jo kuin eri ihminen. Aloin lopullisesti viihtyä hyvin univormussa ja koin olevani siellä hyvä. Panostukseni noteerattiin ja lopulta minua pyydettiin jäämään vielä varusmiespalveluksen jälkeen sopimussotilaaksi. Pohdin sitä hetken mutta nopeasti suostuin, sillä ensinnäkin minulla ei oikeasti ollut kiirettä armeijasta pois ja toisekseen, olin kotiutumassa tammikuussa jolloin yliopisto-opinnot olisi pitänyt aloittaa kesken lukuvuoden. Jäämällä sopimussotilaaksi, sain jälleen puoli vuotta lisää miettimisaikaa sille, mitä halusin isona tehdä.

 

Tuona aikana päädyin myös yhteen elämäni merkittävimmistä tienhaaroista. Muiden sopimussotilaiden kanssa kävimme Maanpuolustuskorkeakoulun pääsykokeissa ja minulle jopa tarjottiin sieltä opiskelupaikkaa. Muistan ikuisesti ne pohdinnan hetket, joita kävin miettiessäni mahdollista sotilasuraa tai vaihtoehtoisesti akateemista siviilielämää. Mietin että jos menisin ammattisotilaaksi, voisin toteuttaa tieteellisiä intressejäni myös Puolustusvoimissa. Toisaalta mietin että siviilissä voisin olla aktiivinen reserviläinen ja pitää vielä tuntuman sotilaspuolen hommiin sitä kautta.

 

Lopulta kallistuin ruksimaan laatikon, missä ilmoitin että en ota opiskelupaikkaa vastaan MPKK:ssa. En ole katunut päätöstä.

 

Akateemisen urapolun sekä liikuntaharrastusten alku

Muistan sotilaselämästäni erään kevät-talvisen taisteluharjoituksen, missä istuin telakuorma-auton sisällä lämmittelemässä ja mietin, mitä haluaisin opiskella kaiken sen jälkeen JOS en jää “Firmaan” töihin. Muistin lapsuuteni innostuksen dinosauruksista, minkä myötä olin tutustunut myös elämän toimintamekanismeihin; DNA:han, proteiineihin ja soluihin. Tämä innostus oli aina ollut taustalla ja mietin että se voisi olla varteenotettava vaihtoehto.

 

Kun lopulta olin päättänyt palauttaa maastopukuni pysyvästi varusvarastolle, palasin Oulun yliopistoon ja aloin opiskella biokemiaa. Konsultoin lyhyesti erästä lukioaikaista ystävääni, joka oli naisena noissa opinnoissa minua armeija-ajan verran edellä. Sain häneltä paljon hyviä vinkkejä. Ja kun puhun että “aloin” opiskella, se nimenomaan tarkoitti sitä. En hakenut biokemian koulutusohjelmaan sisään, vaan aloin suorittaa kursseja pois. Tuohon aikaan vuonna 2004 se oli mahdollista, epäilen että enää ei olisi.

 

Koska olin “vain” matematiikan opiskelija biokemian luennoilla, halusin näyttää muille että osaan. En ole luonnostani mitenkään kilpailuhenkinen, vaan taustalla oli myös sunnitelmani siirtää jossain vaiheessa opinto-oikeus matematiikalta biokemiaan. Arvelin (oikein) että mitä paremmat arvosanat, sen suuremmat todennäköisyydet että tällainen siirto onnistuu.

 

Siinä missä ennen armeijaa käymäni syyslukukausi matematiikan parissa meni lähinnä opiskelijabileissä juhlien, nyt oli eri ääni kellossa. Tai noh, juhlimisen ohessa ainakin. Panostin kursseihin todella paljon ja sainkin hyviä arvosanoja. Lopulta nämä johtivat siihen että minusta tuli täysivaltainen biokemian opiskelija – ilman että olin koskaan käynyt biokemian pääsykokeissa!

 

Samoihin aikoihin jatkoin armeijassa syttynyttä liikuntakipinää. Sopimussotilaana pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni panostamaan tosissaan kuntosalitreeniin ja jatkoin sitä myös siviilissä. Sen kylkeen tuli thainrkkeilyharrastus, mikä muutaman vuoden jälkeen muuttui Krav Magaksi.

 

Näiden harrastusten ja biokemian opintojeni yhdistelmä herätti yhä kasvavan kiinnostuksen terveyttä, hyvinvointia ja suorituskykyä kohtaan. Vaikka olin aina ollut keskimääräistä nörtimpi, onnistuin aina kulkemaan mukana urheilullisten kavereiden ystäväpiirissä. Tulin hyvin juttuun paljon treenaavien ihmisten kanssa mutta omasta olemattomasta taustastani johtuen, treenipuolesta en paljoa ymmärtänyt – kunnes aloin tehdä sitä itse. Ystäväni auttoivat minua treeniohjelmien laatimisessa, tekniikoiden opastuksessa jne.

 

Uskoin vahvasti perustreenaamiseen ilman turhaa hifistelyä ja tästä syystä halusin myös tietoisesti pysyä erossa “liiallisesta” treenin ja ravitsemuksen biokemian opiskelusta. Pelkäsin sen vievän huomiotani väärään suuntaan. Myöhemmin se veikin.

 

Vuonna 2006 julkaistiin Richard Dawkinsin Jumalharha -kirja. En muista, missä siihen törmäsin mutta kiinnostuin välittömästi ja luinkin sen lopulta lähes yhdeltä istumalta. Vaikka olin jo lukiosta saakka ollut selkeästi ateisti ja armeijassakin skippasin jumalanpalvelukset, en ollut koskaan kokenut erityisen vahvaa ateisti-identiteettiä. Jumalharhan myötä teini-iän angstit palasivat rytisten ja koin heräämisen, jota myöhemmin alettiin kutsua ‘Uudeksi Ateismiksi’. Muutkin olivat kokeneet saman.

 

Liikuntaharrastukseni myötä olin myös päätynyt etsiskelemään tietoa internetistä ja löytänyt niiden keskustelufoorumit. Paikansin sieltä lähinnä treeniin ja ravitsemukseen liittyvää tietoa ja harkinnan myötä jopa osallistuin varovasti keskusteluun. Huomasin pian että biokemian opiskelijana minulle oli moniin aiheisiin vähän erilainen näkemys, minkä moni koki hyödylliseksi. Itse puolestaan sain kokea oloni tärkeäksi käydessäni syvällisiä tieteellisiä keskusteluja mm. erilaisten aminohappojen imeytymisestä verenkiertoon.

 

Noilla foorumeilla käytiin myös uskonnollisia keskusteluja. Ja voi niitä. Varustautuneena Jumalharhan argumenteilla ja biokemian tietämykselläni olin vakuuttunut siitä että on erittäin tärkeää osoittaa kaikille uskoville miten väärässä he ovat! Olin siis juuri sellainen arkkityyppinen vihainen ateisti, joita vieläkin näkee paljon. Dawkinsin vanavedessä luin myös muiden vastaavien kirjoittajien kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät; Harris, Hitchens, Dennett jne.

 

Moni “uhreistani” varmasti koki asian eri tavoin mutta itse kyllä pyrin aina käymään rakentavaa keskustelua. Halusin oikeasti muuttaa ihmisten mieliä. Ajattelin, että järkevä ja rationaalinen keskustelu vie kyllä lopulta voiton.

 

Onnekseni lopulta törmäsin voimaharjoitteluaiheisella foorumilla erääseen teologian opiskelijaan. Meitä yhdisti harrastus ja kiinnostuksen kohteet. Olimme vain aika paljon eri linjoilla uskonnon suhteen. Varmastikin olin ennenkin joutunut väittelyissä alakynteen mutta tämä kaveri oli ensimmäinen, jonka edessä jouduin oikeasti myöntämään että turpaan tuli. Hän sai minut vakuutettua mm. siitä että ei se teologian opiskelu yliopistotasolla niin tyhmää olekaan. Ja ettei uskonnollisuus tarkoita sitä, etteikö asioita voisi ajatella myös kriittisesti.

 

Syvästikin uskonnolliset ihmiset voivat olla mahtavia ihmisiä. Mikä oivallus!

Tästä heräsi kiinnostukseni seuraava kohde: ihmismielen ymmärrys.

 

Törmäsin päässäni valtavaan ristiriitaan – miten joku järkevä ihminen voi uskoa niin tyhmiä asioita kuin uskonto? Vai ovatko ne uskomukset sittenkään niin tyhmiä? Mitä jos niillä on joku tarkoitus, jota en vain itse ymmärrä? Keskusteluissani olin oppinut niistä monista muodoista, joilla uskontoa tutkitaan antropologisena ilmiönä ja tämä taas vetosi tieteelliseen uteliaisuuteeni kuin häkä. Sain teologiaa opiskelleelta nettivastustajaltani kirjavinkkejä ja suuntasin jälleen kirjaston syövereihin.

 

Koska Oulun yliopistossa ei ole teologista tiedekuntaa, alan kirjallisuus oli kirjastossa rajallinen. Päädyin lukemaan sen lähes kokonaan. Luin vertailevaa uskontotiedettä, historiaa ja uskontoja käsittelevää antropologiaa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää uskontoa laajempana ilmiönä, mikä sai vihaisen ateistin rauhoittumaan. Kyse ei ollutkaan pelkästään irrationaalisesta uskosta, vaan uskonto nivoutuu syvästi kulttuuriin, historiaan ja käytännössä kaikkeen ihmisyyteen. Olin edelleen niin ateisti kuin ihminen voi olla suhteessa jumaluskoon mutta enää en nähnyt syytä “käännyttää” ihmisiä puolelleni. Luin myös maineikkaiden teistien, kuten Alister McGrathin kirjoja haastaakseni omia näkemyksiäni. Ymmärsin yhä paremmin, miten järkevätkin ihmiset rakentavat uskomuksiaan.

 

(Välihuomautuksena todettakoon, että tuon vaiheen jälkeen olen kerran osallistunut lestadiolaisten Suviseuroille halutessani ymmärtää sen merkityksen kyseiselle yhteisölle. Olen myös antanut helluntailaisten rukoilla puolestani kielillä puhuen keskellä kaupunkia ja käynyt pitkällisiä keskusteluja Tuska-festivaaleille aina ilmestyvässä Jeesusbussissa – kaikki puhtaasti hyvässä ja rakentavassa hengessä. Olen oppinut tykkäämään syvästi uskonnollisista ihmisistä, jotka vastaavat minuun pelkällä rakkaudella ja huolenpidolla, vaikka itse olenkin heidän kanssaan eri mieltä)

 

Kaikesta kuitenkin tuntui puuttuvan joku ydin, minkä etsimistä jatkoin. Päädyin lopulta Skepsis ry:n järjestämään tilaisuuteen Oulun kaupunginkirjastoon. Valitettavasti en muista enää edes sitä, kuka siellä esiintyi mutta hänen aiheensa liittyi uskontoon ja ihmismieleen. Se tarjosi kertarysäyksellä selityksen, jota olin tietämättäni pitkään kaivannut! Puhuja viittasi mm. Pascal Boyerin töihin kognitiivisen uskontotieteen saralla. Painelin suoraa päätä nettiin ja tilasin itselleni kaikki kognitiivista uskontotiedettä koskevat kirjat, mitä löysin. Niitä oli kokonaista kaksi kappaletta, joista toinen on mainittu Boyerin ‘Ja ihminen loi jumalat’ ja toinen ‘Uskonto ja ihmismieli’.

 

Nämä kirjat sytyttivät sammumattoman kiinnostukseni kognitiotiedettä kohtaan.

 

Tähän päivään

Opiskeluaikani sujui omaan tahtiin minun opiskellen sivussa myös omia ulkoisia kiinnostuksen kohteitani. Sekä treenatessa. Treenit sujuivatkin hyvin. Sekä thainyrkkeilyssä että krav magassa tuli suoritettua jotain tasokokeita mutta lopulta katkennut polven eturistiside siirsi fokuksen täysin kuntosaliharjoitteluun.

 

Tuona aikana painoni kohosi parhaimmillaan 105 kiloon, jonka tietysti tuolloin tulkitsin tarkoittavan pelkkää voimaa ja lihasta! Totuus löi lopulta kasvoille, kylmän kalan tavoin, kun rasvaprosenttimittauksessa tulos oli päälle 25%. Päätin että nyt on alettava dieetille.

 

Tuosta hetkestä alkoi useita vuosia kestänyt rytmittely, missä kevään aikana noudatin fitness-lajeille ominaista dieettirutiinia ja pudottelin painoa. Kesällä kuvittelin olevani kunnossa ja syksyllä taas mässyteltiin. Jälkeenpäin katsottuna homma oli periaatteessa toteutettu typerästi mutta opin sen aikana todella paljon myös treenaamisesta ja ravinnosta. Joka vuosi kokeilin erilaista dieettiä. Ensimmäisen dieettini vedin vähärasvaisella ruokavaliolla, jonka jälkeen kokeilin karppausta, ketoosia (syklittelyä ja kohdenettua) ja pätkäpaastoakin. Pienillä säädöillä sain kaikki toimimaan.

 

Jatkoin edelleen nettifoorumeiden elämää mutta uskontokeskustelut eivät enää jaksaneet kiinnostaa. Ateismi vaihtui jonkinlaiseksi ignostismiksi tai apateismiksi. Kiinnostukseni kognitiotiedettä ja ihmisen psykologiaa kohtaan pysyi kuitenkin yllä ja aloin löytää yhä enemmän yhtäläisyyksiä uskonto- ja erilaisten vaihtoehtohoitojen ympärillä käytävään keskusteluun. Aloin bongata kognitiivisia ajatusvinoumia joka paikasta. “Ahaa, tuossa on vahvistusharha! Tuolla motivoitua päättelyä!”. Nämä avasivat jälleen uuden näkökulman maailmanmenoon ja uuden ymmärryksen ihmisten käyttäytymiseen. Ratkaisevaa oli vuoden 2009 sikainfluenssaepidemia, jonka aikana päädyin useisiin keskusteluihin siitä, mitä ovatkaan faktat ja mitkä perusteettomia uskomuksia.

 

Pikkuhiljaa havahduin siihen että omaa ajatteluani määrittelee parhaiten skeptisyys. Tajusin vain että samaa ajattelua olen noudattanut alunperin lähtien UFO-jutuista uskontojen kautta terveysaiheisiin. En vain koskaan mieltänyt itseäni varsinaisesti skeptikoksi. Yritän välttää tätä vieläkin, sillä sanalla on tietyissä piireissä negatiivinen leima. Minusta on myös hölmöä sitoa identiteettinsä tällaiseen asiaan, vaikka se voikin olla hyvä keino tietyissä tapauksissa löytää samanhenkisiä ihmisiä.

 

Vuoden 2009 paikkeilla opinnotkin olivat edenneet siihen pisteeseen, että aloitin väitöskirjan tekemisen. Olin onneni kukkuloilla! Koin olevani oikealla polulla sen suhteen, mitä haluan työkseni tehdä. Tutkimukseni suuntautui verisuonibiologiaan, mitä kautta innostuin kolesterolista ja valtimotaudista. Ajallisesti tämä sijoittui karppausbuumin kuumimpaan aikaan, joten tietysti päädyin useisiin keskusteluihin kolesterolin merkityksestä sydänterveydelle. Tästä tuli minulle intohimoinen asia, sillä koin paitsi aiheen erittäin tärkeäksi, tunsin myös oppivani valtavasti uutta käydessäni keskusteluja. Halusin myös haastaa omia näkemyksiäni ja luin mm. Antohony Colpon ja Uffe Ravnskovin kolesterolikriittisiä kirjoja. Ajattelin että jos niissä onkin jotain ideaa, minustahan voisi tulla varsin merkittävä tutkija joka mullistaa modernin käsityksen.

 

Valitettavasti huomasin pian niiden olevan roskaa ja vuonna 2012 kirjoitin silloisia ajatuksiani Skeptikko-lehteen. Artikkeli on jo aikalailla vanhentunut mutta pystyn edelleen allekirjoittamaan suurimman osan siinä esittämistäni väitteistä.

 

Nettikirjoittelun kautta olin törmännyt useisiin blogeihin, joiden työtä ihailin. Ensimmäisiä innoittajiani (jo joskus vuosina 2008-2009) oli Paholaisen Asianajaja Juha Leinivaara. Terveys- ja treeniaiheiden parista alkoi vuosien varrella löytyä monia muitakin, joista lopulta tapasin (kuinkas muutenkaan, kuin Tuska-festivaaleilla nettibodareiden tapaamisessa) Lihastohtori Juha Hulmin. Tulimme hänen kanssaan hyvin juttuun ja Juha kannusti minua aloittamaan myös oman blogini. Sain myös paljon positiivista palautetta Skeptikko-lehden artikkelistani ja juttelin paljon kirjailija Varpu Tavin kanssa. Hänelle kuuluu myös iso kiitos kannustuksesta bloggaamista kohtaan. Varpun kanssa olemme myös joistakin asioista eri linjoilla mutta kunnioita hänen näkemyksiään suuresti.

 

Päätös bloggaamisen aloittamisesta kesti todella pitkään. Olen kriittisestä luonteestani johtuen myös melko hidas omaksumaan uusia asioita ja pidin pitkään jopa facebookia turhakkeena. Liityin sinne lopulta hävittyäni erään vedon. Muutamia vuosia myöhemmin olenkin jo levittäytynyt useammalle kanavalle, joten jälleen osoitus siitä miten joskus pitää korjata näkemyksiään…

 

Lopullinen motivaatio bloggaamisen aloittamiseksi tuli siitä kun tiedostin että juuri minua kiinnostavista aiheista ei varsinaisesti ole olemassa suomenkielistä blogia. Englanniksi kyllä seurasin useita lähteitä, missä mm. kriittistä ajattelua ja terveyttä käsiteltiin mutta koin että sellaiselle voisi olla kysynytää myös Suomessa. Olin myös yhä enenevissä määrin huolissani terveyteen liittyvistä suoranaisista huijauksista, joiden katsoin olevan haitallisia tai jopa hengenvaarallisia. Ja koska olen aina ollut niin innoissani tieteestä, halusin jakaa innostukseni muille. Osa motivaatiosta on myös se, että tunnetasolla minua ärsyttää tieteen väärinkäyttö ja -ymmärrys. Muita syitä olen luetellut täällä.

 

Niinpä sitten eräänä kesäkuisena päivänä 2015 ostin domainin nimeltään tervettäskeptisyyttä.net

 

Ja loppu on julkisempaa historiaa.

Mikä ei ehkä tällä hetkellä näy, on se että minua kiinnostaa yhä laajemmassa määrin yhteiskunnalliset asiat, talous ja politiikka. Näen että siellä olisi suuri tarve kriittiselle ajattelulle, mitä ehkä joskus saatan puida enemmänkin. Toistaiseksi kuitenkin pitäydyn terveysaiheissa, sillä ammattini puolesta minulla on siitä enemmän sanottavaa.

 

Viime vuosina olen päässyt seuraamaan ikääntyvien rakkaiden ihmisten sairauksia ja miten niitä on hoidettu menestyksekkäästi tieteeseen perustuvilla hoidoilla. On ollut uskomatonta nähdä, miten esimerkiksi käsien tärinää voidaan vähentää suoraan aivoihin istutettavalla elektronisella laitteella. Tai miten silmänpohjan rappeumaa hoidetaan alunperin syöpälääkkeeksi tarkoitetulla hoidolla. Lähipiiriini on myös syntynyt paljon pieniä lapsia, joiden terveys on paikoin ollut tutkittujen hoitojen ansiota. Vaikka joskus virheitä sattuu, omalla kohdallani olen päässyt näkemään miten hämmästyttäviä asioita tiede voi ihmisten elämään tuoda.

Olen myös kovasti kiinnostunut eettisestä elämästä. Olen aloittanut vapaaehtoistyön tekemisen ja huomioin tällaisen puolen ruokavalio- ja ostoskäyttäytymisessäni. Mielestäni eettinen elämä nimenomaan on rationaalista ja perustuu kriittiseen ajatteluun sekä tieteeseen. En kuitenkaan koe näihin tällä hetkellä niin suurta tunnetason yhteyttä, että alkaisin kirjoittaa tällaisia tekstejä. Ehkäpä joskus niistäkin lisää toisessa yhteydessä.

 

Päätösajatuksia

Tästäpä tuli pitkä vuodatus, joten kiitos jos jaksoit tänne saakka! Kirjoittaessani huomasin, että olihan tämän kirjoittaminen minulle itsellenikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Olin pitkään ajatellut, että jotain tällaista pitää joskus kirjoittaa mutta riittävä kipinä oli aina jäänyt puuttumaan. Ja kuten totesin, mietin myös että ehkäpä en halua kovin henkilökohtaisiin sfääreihin mennä.

 

Tämä tarina on tietysti vain murto-osa elämästäni. Tästä puuttuu tarkemmat jutut mm. elämässäni kohtaamistani vaikeuksista, parisuhteista ja monista muista tekijöistä. Uskoisin kuitenkin että sain tähän kuvattua oman “skeptisen historiani” pääpiirteissään. On myös selvää, että tämä on jälkeenpäin rakennettu narratiivi, jota todennäköisesti värittää jonkinlainen prosenttiosuus valemuistoja. Olen ehkäpä muokannut tiedostamattani jotain osia tarinasta jotta saan sen omassa päässäni sujuvaan muotoon.

 

Sen kuitenkin lupaan, että tämä on kerrottu vilpittömästi sellaisena, kuin sen itse koen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Enter your keyword