fbpx
2. Eroja – Susanna Ruuhilahti

2. Eroja – Susanna Ruuhilahti

Kun korona iski, joutui moni parisuhde koetukselle. Huutava nälkä iholle, hätä toisten hyvinvoinnista kääntyi peloksi. Kaipuu ihmisen lähelle muuntui ajatukseksi siitä, että näemme itsemme herkästi potentiaalisti vaarallisina toisille. Ajatus on pysäyttävä ja saa miettimään, millaista maailmaa tässä luodaan tulevaisuutta ajatellen. Mitä tapahtuu ihmisyydelle ja ihmissuhteille, jos luottamuksen ja halun liittyä tilalle asettuu ajatus omasta vaarallisuudesta toiselle?

Koronakevään ja -syksyn aikana olen käynyt monia keskusteluita ihmissuhteisiin liittyen. Monet alkavat suhteet ovat päätyneet pikaisemmin kuin oli tarkoituskaan yhteisen kodin perustamiseen, koska toimeentulo on ollut tiukilla tai yksinäisyyden tunne on kolkutellut ovella.

Ihmiset ovat joutuneet eroon rakkaistaan. Kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta etäyhteyteen kuvallisesti tai edes puhelimitse.

Kuvituskuva: lähde Canva.com

Ihmiset ovat joutuneet eroon rakkaistaan. Kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta etäyhteyteen kuvallisesti tai edes puhelimitse. Miltä onkaan tuntunut päivien virta siitä vanhasta halvaantuneesta naisesta, joka ei pysty puhumaan eikä itse liikkumaan lainkaan, kun kumppani ei enää saavukaan tapaamaan, pitämään huolta ja kertomaan sanoja rakkaudesta. Millainen hätä, kaaos ja ikävä voikaan elää kumppanin sydämessä, kun hän aamulla herää ja tajuaa, ettei pääse pitämään huolta ihmisestä, jonka kanssa arkea on jaettu yli viisikymmentä vuotta. Aluksi elää toivo hetkellisyydestä. Päivien muuntuessa kuukausiksi mielessä ehtii tapahtua paljon. Muistaako hän minua enää? Mitä minulle jää, jos meitä ei enää ole? Entä jos minä unohdan sinut? 

Tai miten järisyttävä hetki voikaan olla se, kun kahden viikon karanteenin jälkeen tajuaa, että viihtyy paljon paremmin yksinään kuin kumppaninsa kanssa. Muutaman viikon totuttelun jälkeen ei voi kuin istua alas ja todeta, että on aika ryhtyä kulkemaan erillisiä polkuja. Ei siinä järkytyksessä särkynyttä sydäntä lämmitä selitys ”vika ei ole sinussa vaan minussa”. Jäljelle jää kaksi yksinäistä. Toinen olostaan nauttien, toinen shokissa, kylmässä yksinäisyydessä ja epätoivossa värjötellen. Kuin kysyen mitä järkeä on olla olemassa, jos on yksin eikä kukaan rakasta enkä tällaisena kelpaa.

Kuvituskuva: lähde Canva.com

“Panoksiksi asetetaan lapset, omaisuus ja mielenterveys. Kahden osoitteen välillä käydään näkymätöntä ja uuvuttavaa sotaa, josta naapureilla ei ole käsitystä.”

Entä jos karanteeni saa ahdistumaan? Toteamaan, että jo vuosien ajan kiireinen arki on pitänyt parisuhteen kunnossa, kun ei ole tarvinnut viettää aikaa toisen kanssa. Nyt yhteiset viikot neljän seinän sisällä ovat tehneet hulluksi. Etäisyys toiseen tuntuu valovuosilta, vaikka kehot ovat senttien päässä toisistaan. Katseet eivät kohtaa vaan painuvat lattiaan tai kiertävät seinillä. Kaksi näkymätöntä toinen toisilleen vailla yhteyttä kunnes tyhjyys saa huutamaan, raivoamaan ja vihaamaan. Silloin tullaan näkyviksi ja kuuluviksi. Rumina ja mahdottomina. Kannut ja kupit jaetaan. Siis ne, joita ei ole vielä tuhottu toisen kiusaksi. Panoksiksi asetetaan lapset, omaisuus ja mielenterveys. Kahden osoitteen välillä käydään näkymätöntä ja uuvuttavaa sotaa, josta naapureilla ei ole käsitystä. Hartiat painuvat kasaan. Hetkellisesti toinen miettii olisiko parempi antaa kaiken mennä ja päättää päivät, kun ei enää jaksa mentaalista moukarointia ja jatkuvaa syyttelyä. 

Samalla hetkellä kaksi toisilleen vierasta kohtaa. He vaihtavat katseita ja sanoja. Pysyvät etäällä, maskien taakse epävarmuuden piilottaen. Näiden kahden välillä herää toivo sekä uskallus lähentyä ja luoda yhteyttä. Halu liittyä ylittää pelon. Ihastus kannustaa ottamaan riskin. Ystäville saattaa kertoa, että kuollaan sitä kuitenkin. Mieluummin niin, että saa rakastaa ja tuntea vastarakkautta kuin yksinään. Toisen läheisyys tarjoaa lohtua ja merkityksen olemassa oloon epävarmassa maailmassa. 

Ei silloin haittaa, että järjellä tietää kaiken kenties olevan vain hetkellistä. Ei vaikka tietää kaiken voivan päättyä eroon. Silloin nuo kaksi takertuvat toisiinsa toivoen, että mikäli sydän särkyisi, siitä selviäisi hengissä ja siten, että asiat tapahtuisivat kauniisti ilman sotkuja, riitoja tai kostokierrettä. Koska tuolloin kahden vastarakastuneen mielessä nämä surulliset ja kuormittavat hetket osuvat vain toisille ei koskaan itselle.

Susanna Ruuhilahti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Related Posts

Enter your keyword