Pala palalta minua tuhoava parisuhde ja sen yllä leijaileva häpeänpilvi, joka estää lopettamasta suhdetta. Syyllisyys siitä, että yhteinen koti on hankittua ja vanhasta kodista luovuttu, mutta uusioperhe-elämä ei ottanutkaan tuulta alleen. Lähteminen ei syyllisyyden ja häpeän vuoksi ole mahdollista ja suhde jatkuu, kunnes eron sanat tulevat toisen suusta. 

“Adrenaliini virtaa suonissa ja mieli tekisi avata sanalliset kirstut ja nostaa kaikki suhteessa olleet epäkohdat pöydälle, mutta järki käskee nielemään kaiken ja olemaan hiljaa.“

Toisen tahto erota lamaannuttaa totaalisesti ja mielen valtaa pettymys, suru, epätodellisuus ja viha. Tämä hetki on koettu myös aikaisemmin ja silloinkin tunteet olivat samat, niitä ei vain voin normaalissa hetkessä palauttaa muistiin. Mutta juuri tässä tilanteessa, edellisissäkin kerroissa koetut tunteet nostavat päätään ja jopa hengittäminen tuntuu ponnistukselta. Epätodelliset ajatukset valtaavat mielen ja pulssi kiihtyy. Adrenaliini virtaa suonissa ja mieli tekisi avata sanalliset kirstut ja nostaa kaikki suhteessa olleet epäkohdat pöydälle, mutta järki käskee nielemään kaiken ja olemaan hiljaa. Toinen selkeä ajatus, joka pyörii mielessä; onneksi tämä ei ollut minun päätökseni, sillä jätettynä minun ei tarvitse perustella toisen päätöstä ulkopuolisille.

Tämän jälkeen häpeä hiipii mieleen, kun tajuan joutuvani kertomaan ihmisille epäonnistuneeni jälleen kerran suhderintamalla ja joutuvani jälleen arvostelun kohteeksi ja ykköspuheenaiheeksi. Syyllisyyden tunne lapsia kohtaan on myös valtava, sillä tiedän tämän vaikuttavan myös heidän elämäänsä ja kiroan sitä päivää, kun tapasin ex-kumppanini ja etenkin sitä päivää, kun esittelin hänet lapsilleni.

Mistä häpeän tunne sitten koostuu? Varmasti siitä, että epäonnistumisia on takana jo muutama. Häpeä siitä, etten onnistunut pitämään suhdetta kasassa ja häpeä siitä, mitä muut tästä ajattelevat. Häpeä huonosta valinnasta ja häpeän tunne jopa siitä, mitä olin valmis tekemään itselleni pitääkseni suhdetta kasassa. Häpeän tunteen saa aikaan jopa vanhat facebook-päivitykset, joissa olen hehkuttanut sitä toista osapuolta, joka ei todellisuudessa ollut edes niin hyvä, mutta halu maalailla parempaa ja onnellisempaa kuvaa siinä hetkessä oli ilmeisesti todellisuutta tärkeämpää. Häpeän tunne saa poistamaan koko yhteisen historian sosiaalisesta mediasta ja puhelimen muistista. Pohjalla ajatus siitä, että jos sen pyyhkii kaikkialta se olisi niin kuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassa.

“Syyllisyys siitä, että olin saanut useita varoitusmerkkejä mutta jättänyt ne itse huomioimatta.“

Mistä syyllisyyden tunne sitten koostuu? Myös se nostaa päätään, kun ajattelen, kuinka huonon päätöksen tein suhteeseen ryhtymällä ja mihin kaikkeen tämä vaikuttaa. Syyllisyys siitä, että olin saanut useita varoitusmerkkejä mutta jättänyt ne itse huomioimatta. Syyllisyys siitä, että luotin toiseen liian naiivisti ja tämän vuoksi erosta koituisi myös taloudellisia seuraamuksia. Syyllisyys itseäni kohtaan, kun en ole oppinut menneisyyden virheistä vaan jatkan niiden toistamista. Syyllisyyden tunne myös asioista, jotka olisin voinut tehdä toisin. Syyllisyys epäonnistumisesta ja syyllisyys siitä, että välillä haluaisin vain luovuttaa.

Syyllisyys ja häpeä kulkevat käsikädessä ja niitä varjostaa tunne siitä, mitä muut ihmiset mahtavat ajatella minusta ja erostani. Arvostelijoita löytyy aina ja niitä, jotka olisivat tehneet asian paremmin kuin minä. Olen myös kohdannut kommentteja, joissa vaan kylmästi todetaan, ettei tämän eron enää pitäisi tuntua miltään tai että, koska olen toistanut virheitä en ansaitse apua.

Syyllisyys ja häpeä saavat minut esittämään, ettei erolla ollut sen suurempaa vaikutusta ja jatkan elämääni ulkopuolisen silmin mahdollisimman normaalisti. En jaksa puolustella kommentteja, joissa toinen toteaa tietäneensä suhteen epäonnistuvan jo alusta alkaen tai ei ollut yllättynyt erosta. Tiedän tehneeni huonon valinnan, mutta kannan sen taakan yksin ja syyllisyys sekä häpeä estävät minua pyytämästä apua tai rasittamasta muita eropuheilla.

Kohtaan myös kommentin, jossa epäillään sitä tunnenko edes häpeää ja siinä kohtaa oma häpeän tunne on niin valtava, että kuittaan sen naurahduksella ja totean hiljaa en sitten varmaan. Tiedän, että monia valintojani voi olla vaikea ymmärtää, mutta lopputuloksen kritisoiminen tai sivuttaminen ei ole mielestäni oikeutettua, jos ei tiedä koko tarinaa. Omat ”epäonnistumiset” ja erot ovat loppupeleissä olleet opettavia kokemuksia ja ilman niitä en olisi saanut elämäni suurimpia onnistumisia. Arvostelijoita löytyy aina ja heille haluan kertoa, että syyllisyys ja häpeä kulkevat mukana pitkän matkan eron jälkeenkin, ilman että niitä tarvitsee ulkopuoleltakin vahvistaa.

Alexandra Procope