Yritän tunnustella, mihin kohtaan sen voisi kehossa paikantaa, mitkä ovat päällimmäiset ajatukset, mitä se herättää ja miksi se päätti ilmestyä juuri tähän kohtaa elämää?

Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä ja kivikkoinen; maaliviivaan oli matkaa ja välillä näytti siltä, että se olisi mahdotonta saavuttaa. Se kuitenkin saavutettiin ja sen saavutettua sisälläni velloikin voitontunteen sijasta tyhjyys, maustettuna ärtymyksellä ja ahdistuksella. Lapsuudesta tuttu koti-ikävä nosti ihmeellisesti päätään, ja äidin syliin olisi tehnyt mieli käpertyä ja itkeä tuo ikävä tunne pois.

“Tunteen ymmärtämiseksi pitää palata takaisin alkuun, eli siihen pisteeseen, jossa ero tapahtui (jälleen kerran). Pyytämättä tai haluamatta jouduin tähän kilpajuoksuun, ilman sen suurempia valmisteluita tai varoituksia.“

Tunteen ymmärtämiseksi pitää palata takaisin alkuun, eli siihen pisteeseen, jossa ero tapahtui (jälleen kerran). Pyytämättä tai haluamatta jouduin tähän kilpajuoksuun, ilman sen suurempia valmisteluita tai varoituksia. Asuin yhtäkkiä yksin lasteni kanssa isossa asunnossa, joka oli rakennettu uusioperheen kodiksi. Mies oli pakannut tavaransa vähin äänin ja kommunikaatiota käytiin vain sähköpostilla. Asunnon remonttikaan ei ollut ehtinyt valmistua ja päässä pyörivät miehen sanat ”tää ei ollutkaan sitä mitä halusin”. 

Se, miten tähän pisteeseen päädyttiin, oli monen asian summa ja vaikka olisin halunnut kieltäytyä kilpajuoksusta ei se ollut mahdollista.  Asunto oli laitettava myyntiin. Se, ettei taloa saatu myytyä, osoittautui isoksi ongelmaksi.

Käräjäoikeudesta alkoi tipahdella postia. Mies vaati uskottumiesmyyntiä, vaikka asuntoa myytiin välitysliikkeen toimesta. Hän vaati minulta myös kohtuuttomia asumiskorvauksia. Asuin arvokkaassa asunnossa, jossa puolet tilasta oli käyttämättä ja maksoin kuitenkin asunnon kaikki kulut. Ei riittänyt, että oli itse muuttanut pois ja minä jäänyt tahtomattani asuntoon, vaan hän vaati minulta vielä korvausta siitä. Hänestä olin jäänyt tahallisesti asuntoon asumaan. Totuus  riippuu siis siitä, kumman näkökulmasta tätä katsoo. 

Ei auttanut kuin palkata juristi, jonka kanssa viikoittain yritettiin saada sopu aikaiseksi- turhaan. Pyöritys herätti monenlaisia tunteita; välillä vihaa ja katkeruutta toisinaan taas turhautumista, kun tilanteesta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Paha olo tuntui möykkynä vatsassa sopivasti ahdistuksella höystettynä. Kaaosta oli todella vaikea kestää ja hermoja kiristi jatkuvasti. Onnekseni elämässä tapahtui siihen aikaan paljon hyvääkin. Nämä asiat pitivät minua pinnan yläpuolella.

Kilpajuoksuun mahtui myös voiton pilkahduksia, kun esimerkiksi autoon liittyvät asiat saatiin sovittua, mutta äkkiä oltiin taas pohjalla, kun uusia vaatimuksia saapui. En uskaltanut haaveilla mistään, sillä arvelin, että jos ajattelisin jotakin hyvää asiaa liikaa, se vietäisiin minulta pois. 

Aikaa kului yhdeksän kuukautta ja asiat pysyivät muuttumattomina; päivä toisensa jälkeen meni selviytyessä ja mielen valtasivat käräjäoikeuden haasteet ja asunnon myynti. 

“Mihinkään muuhun fokusoituminen oli miltei mahdotonta, sillä kaikki tuntui muistuttavan  vallitsevasta tilanteesta. Rauha oli kadoksissa ja yöt menivät tulevaisuudesta murehtien.”

Mihinkään muuhun fokusoituminen oli miltei mahdotonta, sillä kaikki tuntui muistuttavan  vallitsevasta tilanteesta. Rauha oli kadoksissa ja yöt menivät tulevaisuudesta murehtien. Fiksu sovinto ei tuntunut enää mahdolliselta ja vaikka riidan päätepistettä ei ollut näkyvissä, ei auttanut kuin painaa kovaa vauhtia eteenpäin. Tiesin, että jos pysähtyisin saattaisi, se johtaa romahdukseen ja sen jälkeen uuden pohjan rakentaminen voisi olla liian raskasta. Pelkäsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni sitä, ettei minulla olisi riittävästi jaksamista selviytyä tästä haasteesta. Pelkäsin, että menettäisin myös mielenterveyteni. ”Kuorma”, nimimerkillä kolmen lapsen yksinhuoltajaelämä, toi haastetta kilpajuoksuun ja pakonomainen tarve jaksaa poltti kaiken energian.

Lopulta asiat alkoivat järjestyä. Monen summan tuloksena exkumppanini puolikas asunnosta ostettiin. Sain pitää kotimme ja yllättäen myös hänen muut vaateensa saatiin sovittelua. Olin mielessäni hekumoinut tätä päivää odottaen, mutta odottamatonta oli, että päällimmäisin tunne, joka nousi papereiden allekirjoitettua mieleeni, oli tyhjyys. Yritin vakuutella itselleni kysymyksessä olevan niin suuren asian, että kestäisi hetken ymmärtää, että kaikki olisi ok.  Jos vain ajattelisin positiivia ajatuksia, saisin kokea euforian ja riemun asioiden järjestyttyä parhain päin. 

Mieli oli kuitenkin allapäin ja ärsyynnyin pienimmistäkin asioista. Aikaisemmin olin painanut eteenpäin kuin ihmeen kaupalla ja nyt, maalin päästyäni, en jaksanut tehdä mitään. Pienimmätkin ulkopuolelta tulevat vaatimukset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä ja ainut mitä halusin tehdä, oli nukkua. 

Ymmärsin jonkin ajan päästä, että sisälläni vellova tyhjyyden tunne sai alkunsa siitä, ettei minun tarvinnut enää olla vihainen tai pettynyt elämään.  Mikään ei tuntunut oikein miltään. 

Tämä olo tai tunne on kai se, jota tarvitsen ”tyhjentämään” itseni, siitä kaikesta, mitä tuli koettua. Tunne, joka mahdollistaa kaikkien niiden asioiden olemassa olon, jotka ärsyttävät ja saa miettimään, miten korjata asioita parempaan suuntaan.  Tunne, jota eivät enää peitä muut tunteet. On vain kohdattava se niin kuin se tulee; välillä koti-ikävän ja toivottomuuden tunteena ja välillä niin, ettei millään oikein ole mitään väliä. 

Vihan tunteesta oli yllättävän vaikea luopua, sillä juuri se antoi energiaa maalin tavoittamiseen ja tyhjyydentunne puolestaan tuntui alkuun musertavalta. Kun olimme saavuttaneet sovinnon ja toista ei enää tarvinnut vihata oli helpottavaa myös huomata, että toisella ei enää ollut merkitystä elämässäni. Hänen ajattelemisensa ei enää saanut minussa aikaan mitään, ei edes sitä vihaa.

Latasin liikaa odotuksia tuohon yhteen hetkeen; kodin saamiseen. Vaikka koti on minulle hyvin tärkeä ja rakas paikka, ei siitä kiinnipitäminen poistanut negatiivisia tunteita, joita kilpajuoksun aikana jouduin käymään läpi. Tajusin, että  iloitseminen alkaa vasta, kun henkiset haavat alkavat parantua ja negatiivisten tunteiden vyöry muuttuu tyhjiöksi, jota voi alkaa täyttää positiivisilla tunteilla. Siihen on otettava se aika, minkä se vaatii.

Alexandra Procope